Se tuntui kuin olisin elänyt kahta eri elämää: toista perheeni kanssa ja toista varjoissa. Kumpikin tuntui tärkeältä, enkä kumpaakaan olisi halunnut menettää. Tässä tekstissä kerron, miltä salailu tuntui ja miten se vaikutti mieleeni ja suhteisiin.
Suhde alkoi hiljalleen, tunsimme toisemme jo pidemmän ajan takaa. Omalla kohdallani en osaa edes sanoa milloin tunteet alkoivat muuttua syvemmäksi. Kun huomasin Hänenkin katsovan minua hiukan eri tavalla kuin ennen ja hakeutuvan seuraani, epäilin omaa mieltäni ja uskoin kuvittelevan kaiken. Jossain kohtaa jäimme kahden ja sanat joita silloin kuulin saivat minut ymmärtämään, että en ollutkaan kuvitellut aivan kaikkea vaan kiinnostus oli molemmin puolista. Hetken tunsin leijailevani ilmassa. Sydämeni tykytti tuhatta ja sataa aina kun näin hänet. Jostain käsittämättömästä syystä tunsin yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Suhteen sitten päätyessä pidemmälle, alkoi kehoni ja mieleni reagoida tilanteeseen. Kun saimme olla hetkittäin kahden oli se ihanaa, mutta samalla tunsin meidän molempien olevan hiukan kuin nurkkaan ajettuja villieläimiä. Tiesimme tekevämme väärin ja tiesimme, että tunteita ei olisi saanut olla. Aloin epäillä hänen sanojaan ja tutkia hänen ilmeitään ja reaktioitaan. Siitä alkoi kahden maailman ahdistus.
Mieleni vilisi tuhansia ja tuhansia ajatuksia. Aloin mm. pohtia omaa rooliani puolisona, vanhempana, ystävänä ja sukulaisena. Tunsin olevani heikko ja huono ihminen. Eihän kukaan itseään ja muita kunnioittava ihminen tee tällaista?? Yritin pohtia ulospääsyä tilanteesta.
Pelko kiinni jäämisestä oli tietenkin suhteen ajan vahvasti läsnä. Se pyöri ajatuksissani ja aloinkin henkisesti valmistautua siihen, että asia tulisi pöydälle ennen pitkää. Rehellisesti; minusta tuntui, että kissa nostettiin pöydälle nopeammin kuin ehdin itse käsittellä asiaa. Olen silti edelleen sitä mieltä, että suhteen paljastuminen oli hyvä asia, vaikka olikin järkytys kaikille.
Vasta paljastumisen jälkeen tajusin, kuinka tilanne oli painanut minua niin mielessäni kuin kehossani. Olin täyttänyt päiväni töillä, opiskeluilla, lasten menoilla, harrastuksilla ja kotitöillä… En voinut jättää ajatuksilleni liikaa aikaa, koska en olisi osannut käsitellä niitä. Suhteen tulleessa ilmi jouduin käsittelemään kaikki nämä taakse jätetyt tunteet ja ajatukset. Tajusin, että minun olisi rakennettava itseni kokonaan uudestaan. Avattava kaikki heikot kohtani, kaikki piilottamani ongelmat ja hankalat ajatukset, jotta en toistaisi tekemääni virhettä enää koskaan. Tiesin heti, että vika oli tietenkin minussa. Minussa oli vikaa kun tein mitä tein eikä siihen olisi muilla ratkaisua. Se täytyisi itse kitkeä pois. Minun tulisi muuttua.
Kuinka kehon ahdistus ja stressi sitten näkyi kehossani?
Sairastelin suhteen jälkeen jatkuvasti. Olin flunssassa aivan jatkuvasti ensimmäisen puoli vuotta. Toki tämä olisi voinut johtua muustakin, mutta uskon että kehoni reagoi kertyneeseen paineeseen ja stressiin. Flunssan lisäksi kuntoni laski ja mieleni oli väsynyt ja alakuloinen. En jaksanut nauraa tai edes hymyillä ja olin varmasti surkeaa seuraa kaikille ympärilläni olleille. Koin halua päästä tästä maailmasta pois.
Jos aurinko kuitenkin yritti hieman ujuttaa säteitään risukasaan, tuntui väärältä olla iloinen tai nauttia mistään. Tuntui, että siihen ei ollut oikeutta. Kaikki hyvä tuntui väärältä. Olin aiheuttanut niin paljon pahaa oloa, ettei minunkaan kuuluisi tuntea mitään hyvää.
Koska olen seurannut masennuksesta kärsiviä, tunnistin kyllä merkit myös itsessäni, mutta en silti uskonut, että voisin oikeasti olla masentunut. Tiesin, että tunteet olisivat hetkellisiä ja menisivät kyllä pois aikanaan. Pyrin vain pysymään kiinni arjessa ja rutiineissa.
Uskomattoman ihana puolisoni ja lapset olivat pelastukseni. Ilman heitä, en ehkä olisi enää täällä.
Jäljilläni -vielä aivan eksyksissä.
Jätä kommentti